torstai 30. toukokuuta 2013

HUHTIKUU 2013

 

Työssäoppimassa Holmo Uppgårdin karjatilalla

 
Olin työssäoppimassa Holmo Uppgårdin karjatilalla, joka sijaitsee Paraisilla Mielisholmin saarella. Saareen on lyhyt lautta yhteys ja koululta ajeli noin 20 minuuttia lautalle, joten omalla autolla ihan siedettävä matka ajettavaksi joka päivä.
 
Tila on pitänyt lihakarjaa pääasiallisena tuotantona 90-luvun puolivälistä saakka. Laidunnuksessa he käyttävät luonnonlaitumia, joita ei lannoiteta. Heillä on myös täpläkauriita ja isot pläntit peltoa.
 

Olin ollut Holmo Uppgårdin tilalla jo ekokohteiden työssäoppimisessa viisi viikkoa. Tarkoitus oli noiden jälkeen mennä Seiliin perinnemaisemien työssäoppimiseen. Suunnitelmiin tuli kuitenkin muutos, kun Seilistä soitettiin ja sanottiin olosuhteiden olevan venyneen talven takia liian huonot. Joten jatkoin Holmo Uppgårdissa vielä pari viikkoa, jotta Seilissä olosuhteet parantuisivat. Joten viimeinen työpäivä perjantaina ei sitten ollutkaan vielä se viimeinen vaan maanantaina jatkettaisiin samassa paikassa.

 
Tilanteeseen tuli vielä yksi tilanne käännös, kun koulukaveri soitti sunnuntaina, että mites mennään Mielisholmin saarelle. Joten alkuperäisen suunnitelman, että perinnemaisemien työssäoppiminen olisi Seilissä johon Tapiokin olisi tullut muuttuikin täysin ja työt alkoivatkin Holmo Uppgårdissa ja Tapio tuleekin sinne.
 
Perinnemaisemien työssäoppiminen oli helppo aloittaa kun paikka oli jo tuttu. Ensimmäisenä päivänä oli helppo esitellä itse koko paikka Tapiolle ja päästiin tuplatehoin tekemään hommia, joita olin alun perin tehnyt yksin.
Ensimmäisenä heti aamusti ruokittiin lehmät ja sonnit. Ruokinnan jälkeen hieman siivoilua ja järjestelyä navetassa tilanteen mukaan. Siirsimme myös lehmiä aitauksesta toiseen, mikäli joku oli poikinut. Tämän jälkeen oli täpläkauriiden ruokinnan vuoro. Kauriit olivat vähän matkanpäässä navetoista, joten sinne menimme pikkutraktorilla. Veimme ruuaksi lähes kauhallisen jyviä ja pari lihalaatikollista hedelmiä ja vihanneksia.
 
Lehmien aamupalahetki
 
Täpläkauris
 
Täpläkauriiden À la carte kuljetus

Eläinten ruokinnan jälkeen olikin oman sapuskan vuoro. Meillä oli käytössä oma taukotila, joka oli juuri uusittu, joten puitteet siis mahtavat viettää ruokapaussi. Ruokailun jälkeen yleensä vaihdoimmekin raivaus varusteet päälle, ellei navetassa vielä ollut jotain erityistä hommaa.
Raivasimme pusikoituneita luonnonlaitumia ja poistimme myös isoja varjostavia puita. Alue on tarkoitus ottaa tilan omille eläimille laidunmaaksi. Olin jo ensimmäisen työssäoppimisen aikana ravannut jonkin verrankin, mutta laajalla alueella riitti vielä reilusti raivattavaa. Työ olikin selvästi nopeampaa, kun oli kaksi työntekijää ja jaoimme työt, jotta työ olisi selkeämpää ja vaihtelevampaa. Toinen kaatoi vuorollaan puita ja toinen keräsi ja laittoi ne siistiin pinoon.

Rantalaidun ennen raivausta

 
 Rantalaidun raivauksen jälkeen
 
Pari viikkoa hujahti todella nopeasti ja tuli se oikeasti viimeinen päivä. Saimme kiitokseksi lähes kilon entrecotepalaset per mies ja myös muutamat paketit makkaraa. Joten mukavin mielin pääsi lähtemään kotia kohti.
 
Tilan pitäjät Björn ja Kitty olivat hyvin ystävällisiä ja auttoivat mielellään. He loihtivat meille viimeisenä päivänä vielä kunnon ateriat, joten ei tarvinnut tyhjin vatsoin poistua viimeisenä päivänä. Suosittelen ehdottomasti kyseistä paikkaa muillekin.

Teksti ja kuvat: Christian Koivula YMPE11S

 

 

sunnuntai 26. toukokuuta 2013

TOUKOKUU 2013
 
Työskentelyä ja synttäreitä Seilissä
Oli maanantai, viileä mutta keväinen aamu. Aikaisimmat turkulaiset menivät töihin autoilla ja pyörillään, itse odottelin vielä kenttämestarin kyytiä Nauvoon ja sieltä Seiliin. Ei ollut ensimmäinen kerta minulle lähteä Seiliin työssäoppimaan. Olin siellä jo syksyllä 2012. Silloin olin joko pähkähullu tai muuten halukas liikkumaan, koska päätin mennä pyörällä Nauvoon. Matkaa kertyi noin 35km ja ensimmäisen viikon jälkeen pyöräillessä takaisin matkaa kertyi Turkuun asti 55km. Onneksi menin jatkossa saaren työntekijöiden kyydeillä paikan päälle.
Syksyllä tärkein homma saarella oli rantalaitumen hoitaminen. Laidun oli päässyt rehevöitymään heinäkasveista ja järviruo’osta, koska lehmät eivät sairastumisen takia olleet kesällä laiduntamassa saarella. Ei siinä muuta kuin kahluuhousut jalkaan ja viikatteella laitumelle huitomaan. Homma sujui hyvin sääoloja lukuun ottamatta, lähes joka päivä saarella tuntui kuin olisi enemmän tai vähemmän myrskykeli.
 
 
Tämä ajanjakso oli kyllä siinä mielessä omalaatuinen, että vietin ensimmäistä kertaa elämässäni syntymäpäiväni yksin. Sateisen syntymäpäivän kruunasi ikioma saunailta. Siinä sai paljon aikaa mietiskellä kaikenlaista saunaa lämmittäessä ja saunoessa. Sen päivän muistan vielä pitkään.
Keväällä tuli taas aika palata saarelle vähäksi aikaa. Tavarat kenttämestarin autoon ja kohti Seiliä. Saarella oli tällä kertaa hommat hieman erilaisia kuin syksyllä. Moottorisahaa tuli käytettyä enemmän ja rantalaitumelle ei ehtinyt kuin pariksi päiväksi viikatteella työskentelemään. Tällä kertaa en ollut koko aikaa itsekseni. Koulukaveri Christian liittyi kokoonpanoon parille viimeiselle viikolle. Oli mukavaa vaihtelua tehdä töitä välillä kahdestaan eikä yksin. Aikakin tuntui juoksevan nopeammin. Rantalaitumen työt tuli hoidettua omalta osalta päätökseen kun poltimme viimeiset ruokokasat laitumella. Muuttunut maisema muistutti itseäni siitä, että kyllä jotain on tullut tehtyä syksyn ja kevään aikana. Monesti oli kyllä jaksaminen koetuksella kun työ tuntui niin putkijuoksulta.
Ruokokasojen poltto oli rentoa hommaa keväisessä saaristossa Kuva: Christian Koivula
Täytyy kyllä myöntää, että kaikki aika mitä Seilissä tuli vietettyä oli ikimuistoista. En tiedä milloin aion mennä saarelle uudestaan, mutta kyllä sinne vielä joku päivä päätyy uudestaan. Kuten eräs ystäväni totesi: ”Se joka Seiliin menee, se Seiliin jää.”
 
Teksti: Tapio Kankaanpää YMPE11S, Kuvat: Christian Koivula

maanantai 13. toukokuuta 2013

TOUKOKUU 2013
 
Nötön-retki
Retkelle lähti Kalakoululta pieni mutta sekalainen sakki. Osa seurueestamme oli Green Care -opiskelijoita, osa ympäristöalan perustutkinnon suorittavia, yksi ympäristöalan aikuisopiskelija sekä kaksi opettajaa.
Retki oli valmiiksi suunniteltu ja alusta lähtien se vaikutti mielenkiintoiselta.
Matka alkoi
Lähtöajankohdaksi oli ohjelmassa ilmoitettu klo.6.30, ja silloin tapasimme kalakoulun parkkipaikalla kukin hiukan vielä unenpöpperössä mutta valmiina retken alkuun.
Ensimmäinen etappimme oli Nauvon Pärnäinen, josta Nötöseen vievä yhteysalus lähti. Matkan varrella huomasimme olevamme hieman edellä aikataulusta, joten pysähdyimme Nauvon keskustaan, jossa jokainen sai käydä kaupassa ostamassa viimeiset huikopalat.
Näin matkamme jatkui ja saavuttuamme Pärnäisiin, yhteysalus olikin jo valmiina laiturissa ja pääsimme heti kyytiin. Odottelimme aluksella lähtöä ehkä noin 15 minuuttia ja sitten lähdimme puolentoista tunnin merimatkalle läpi sisemmän saariston kohti ulkosaaristoa, johon määränpäämme Nötö kuuluu.


Ryhmämme

Perillä
Laivamatka sujui kunkin osalta mukavasti kerätessä voimia pitkään päivään. Perille saavuttuamme meitä oli vastassa Nötössä yli 10 vuotta vakituisesti asunut ja saarella olevan Backaro-nimisen Bed and breakfast -majatalon emäntä. Hän lähti saman tien viemään meitä kohti Nötön vanhaa puukirkkoa, joka on rakennettu vuonna 1756 vanhan 1664 vuonna pystytetyn kappelin tilalle.

 
Emäntä kertomassa tämän talon rakennusmateriaalista, joka on raudanvalmistuksen sivutuotteena syntynyttä keraamista kuonakiveä
 
Menimme sisään kappeliin ja oli hyvin mielenkiintoista kuulla sen historiasta. Päällimmäiseksi mieleeni jäi seinällä oleva maalaus joka esitti Moosesta, jolla olikin sarvet päässä jonkinlaisen käännösvirheen vuoksi. Myös hautausmaa oli mielenkiintoinen, sillä jotta nötöläiset voivat haudata lähimmäisiään, on koko kirkon ympärillä olevalle alueelle jouduttu kärräämään niin paljon hiekkaa että vainajat voitiin haudata, ja sitä todella oli arviolta n. 2 metriä. Tämä johtuu siitä, että maaperä oli niin kallioista, ettei siihen yksinkertaisesti voitu haudata ketään.
 
Kirkko
 
Sarvipäinen Mooses
 
Kirkon sisäosat
 
Hiekkahautausmaa
 
 
Sen jälkeen suuntasimme kiertotietä taas lähemmäs kyläkeskusta, jossa emäntä kertoi meille eri talojen historiasta ja keitä niissä oli asunut. Nähtiin myös Nötön vanha kansakoulu. Kävelimme kylätietä pitkin kohti metsää ja siellä me sitten saapastelimmekin jonkun tovin välillä hiekkatietä, ja välillä metsässä pienenpientä ja huomaamatonta polkua pitkin, kunnes pysähdyimme suuren kivenlohkareen luo.


 
 
 
Vanha koulurakennus
 
 
Matkalla metsään saimme seuraa emännän koiralta
Täysin luonnonvaraista mäntymetsää
Se näytti ihan tavalliselta kiveltä lukuun ottamatta sileitä kulumakuoppia sen reunalla, eikä mennyt kauaa, kun saatiinkin tietää, että ei se ollutkaan mikään tavallinen kivenmurikka, vaan jonkinlaista kristallia. Se kivi soi, kun siihen kopautti toisella kivellä, se oli jotenkin aavemaista mutta jännittävää.
Soiva kivi
Ihmettelimme sitä tovin ja sitten aloimme suunnitella takaisin kylään lähtöä, sillä emäntä oli jo edeltä lähtenyt valmistamaan meille ruokaa majatalolle. Lähdimme matkaan ja ihastelimme Nötön monimuotoista luontoa, ja kevään ensimmäinen kyykin tuli matkalla meitä tervehtimään.
 
 


Lähdössä takaisin kylälle
Kyy

Tällaisiin maisemiin törmäät Nötössä. Tulviva tervaleppämetsikkö lähellä rantaa.
Hengailua
Ruoka majatalolla oli herkullista! Ja melkein kaikki santsasivat. Lämmin linssikeitto oli ulkoilun jälkeen paikallaan. Kello oli syötyämme varmaan arviolta 13.30. Lopun ajan kukin sai käyttää haluamallansa tavalla tutkien saarta ja nauttien aurinkoisesta kevätsäästä. Osa porukasta lähti tutustumaan Nötön leirintäalueeseen ja osa jäi lähemmäs kylää rentoutumaan.
Majatalo Backaro – idyllinen ja siisti majapaikka retkeilijöille.
Venesatamaa, Airiston Veneilijät.
 
Venesatamaa
 
Tauon paikka
 
Kyläläisten postilaatikot kaikki kaupan päädyssä
 
 
 
 
 
 
Kyynnahka löytyi heinikosta, sitä sitten ihmeteltiin
 
 

Pian olikin jo aika jättää hyvästit idylliselle metsäsaarelle Nötölle, mutta luulenpa, että melkein jokainen itselleen hiljaa lupasi, että sinne vielä palaisi.

Teksti: Moona Nurminen
Kuvat: Kari Kipinoinen