HELMIKUU 2013

Neljä viikkoa hevosmetsurina Seilissä

En ollut aikaisemmin ollut Seilissä saati Nauvossa. Yleensäkin saaristo oli kohtuullisen tuntematon paikka minulle. Oma metsurinkokemus rajoittui yksittäisiin puun kaatoihin, moottorisaha oli sentään ehtinyt tulla tutuksi.

Se miksi lähdin hevosmetsurin oppiin saaristoon, johtui kiinnostuksesta juuri hevosten käyttöön ja metsurin työhön, sekä houkutus tutustua saaristoon hieman paremmin. Lisäksi valintaani vaikutti perimä. Isäni ja molemmat isoisäni ovat aikoinaan metsätöitä tehneet ja opettajani Helenan ylistävä puhe kyseisestä työssäoppimispaikasta sai minut vakuuttuneeksi, että tämä on minulle sopiva työssäoppimispaikka.

Ensimmäisenä päivänä lähdin aamulla aikaisin asuntolasta Saariston rengastietä pitkin ja yhden lossikyydin kautta Nauvon kirkonkylään. Sieltä pääsin yhteysaluksella Seilin saareen, joka on tunnettu synkästä historiastaan. Siellä tapasin Peterin, joka toimi työpaikkaohjaajanani. Hän esitteli minulle saaren ja entisen sairaalarakennuksen, joka nykyään kuuluu Turun yliopistolle ja toimii Saaristomeren tutkimuslaitoksena. Majoituin tutkimuslaitoksen tiloihin työharjoittelun ajaksi.

 

 

Paraisten ja Nauvon välinen lossiyhteys tuli työharjoittelun aikana tutuksi

 

Seilin ja Nauvon välillä kulkevan yhteysaluksen kulkureitti

 

Aloitus on aina vaikeaa, mutta kun pääsee varsinaiseen työntekoon kiinni niin pikkuhiljaa se alkaa sujumaan. Pyrin jatkuvasti pohtimaan keinoja joilla pystyisin parantamaan omaa työtehokkuuttani.  Sain Peteriltä lainaksi ensimmäisellä viikolla ”How to fell a tree” – kirjan, mistä sain hyviä ja selkeitä neuvoja puiden kaatamiseen. Lisäksi henkilökohtainen opastus sekä Peteriltä ja Miikalta, joka oli Seilissä puolet työssäoppimisajastani, ja oma motivoituneisuus takasi loistavan oppimisympäristön. 

Töitä tehtiin pääasiassa aamuhämärästä iltahämärään, eli noin yhdeksän tuntia päivässä. Maanantai ja perjantai olivat lyhyempiä päiviä, koska Nauvon ja Seilin välillä kulkeva yhteysalus saapui Seiliin maanantaisin hieman ennen klo 9.00 ja lähti perjantaisin klo 13.00.

 

 

Viimeisen viikon aikaansaannos

Työtä tehtiin myös säästä riippumatta. Ensimmäinen viikko oli kylmin ja lämpötila pysytteli – 10 asteessa. Töissä se ei haitannut muulloin kuin tauoilla, ainoastaan iltaisin tuli paleltua hieman enemmän. Pääasiassa sää oli suotuisa, mutta sattui mukaan myös päivä mikä alkoi satamalla jäätä, mikä muuttui lumisateeksi ja iltapäivällä vielä pelkäksi vesisateeksi. Päivän päätteeksi ei löytynyt yhtään kuivaa vaatekappaletta. Ilta menikin vaatteita kuivatellessa ja seuraavana päivänä sai mennä töihin vielä hieman kosteissa vaatteissa.

Ruokaa piti varata aina vähintään viikoksi kerrallaan. Osa hankkimistani elintarvikkeistani säilyi hyvin koko työssäoppimisajan, kun osalla (pääasiassa leivät) säilyvyys oli juuri yhden viikon. Kahden ensimmäisen viikonlopun jälkeen toin suurimman osan ruokatarvikkeista saarelle ja heikommin säilyviä hankin aina saarelle paluuta edeltävänä päivänä.

Hevoset olivat saarella pari viikkoa, minkä jälkeen niiden hommat olivat siltä erää valmiit ja ne vietiin muualle suorittamaan puunajoa. Sinä aikana opin valjastamaan hevoset ja sain seurata työskentelyä hevosten kanssa. Voin sanoa, että se oli hyvin vakuuttavan näköistä. Hevoset jaksoivat ja pärjäsivät hyvin vaikeammassakin maastossa.

Hevosvaunut siististi tehdyllä ajouralla nostamassa puita kyytiin

Aamun ensimmäinen hakekuorma

 

 

Tarmo ja Terttu talvilaitumella

 

Useamman kerran onnistuin kaatamaan puun konkeloon, eli puun toista puuta vasten. Sain hyvän opastuksen puun irrottamiseksi konkelosta. Siitä oli apua, sillä useimmat näistä epäonnistuneista kaadoista osuivat samaan puuhun. Pääasiassa kaadot kuitenkin sujuivat hyvin. Ainoastaan muutaman kerran puu kaatui väärään suuntaan ja nämä olivat kaikki onneksi pienempiä puita.

Oikeaoppinen ketjun teroittaminen vaati hieman enemmän aikaa, yhden piloille menneen teräketjun ja muutaman katkenneen viilan.

Vaarallisin tilanne työharjoittelun aikana tapahtui kolmannella viikolla. Syy siihen johtui että olin tottunut kaadossa katsomaan muita puita ja katsoin ensin maanpinnalta lähteviä puiden runkoja ja sen jälkeen niiden latvoja. Pyrin valitsemaan helpoimman ja muutenkin järkevimmän suunnan. Totesin että puun vieressä on isompi aukea mihin on hyvä tehdä kaato. En kuitenkaan huomannut että kyseisellä aukealla kulki sähkölinja. Sahasin puun ja se kaatui suoraan sitä päin. Onneksi ainoastaan puun latva osui linjoille. Hetken aikaa ihmettelin miksi puu yllättäen iski kipinöitä, mutta sekunti sen jälkeen muistin sen sähkölinjan, mistä Peter oli minua aikaisemmin samalla viikolla muistuttanut. En voinut muuta kuin katsoa, kun linjat heiluivat ja iskivät kipinöitä.

 

 Kahden viikon työn tulos siististi pinossa

Åfeltin työhevoset lähdössä Seilistä

Kokonaisuutena sain paljon hyvää oppia ja kokemusta puiden kaatamisesta, metsurin hommista, luonnosta, saaristosta ja hevosista ja elämästä yleensä. Omana heikkoutena työssä oli vääränlaiset työasennot ja niin sanotusti turhan työn tekeminen, mikä jäi eniten harmittamaan. Erittäin hieno ja arvokas kokemus ja sopiva juuri ympäristönhoitajaksi opiskelevalle.

 

Teksti ja kuvat: Timo Rinne, YMPE12S hoitajat

 

 

 

 

 

MARRASKUU 2012

 

SIIDERIKÄRPÄNEN JA PIHAKETTU

Viisi viikkoa Isokarilla

 

 

 

 

Kuulas iltapäivä alkaa hämärtyä, kun pyörähdän keittiössä ja laitan teeveden lämpenemään ennen Kauniiden ja rohkeidenalkamista. Tiskipöydällä odottaa kaksi eriväristä Arabian kuppia, joista toista - lempeän keltaista - somistaa sen pohjalle kuivettunut aamukahvirengas.

 

Hellaa säätäessäni katsahdan ulos ja toivon näkeväni tutuksi tulleen pihakettumme, mutta ainoastaan tilhet tekevät itsestään ääntä. Niiden parveilua seuraillessani säpsähdän mielenosoitukselliseen surinaan, joka kuuluu jostakin läheltä. Olen jo hämmentyä selittämättömästä äänestä, mutta sitten katseeni tapaa tyhjän siideripullon pöydännurkasta. Ei se aivan tyhjä ole - siellä surisee siiderikärpänen.

 

Olemme Isokarin majakkasaarella eteläisellä Selkämerellä, Uudenkaupungin edustalla.

 

 

Näkymä pihamaalta ennen kuin kävimme sen kimppuun.

 

Kun saaristossa toimimiseen keskittyvä opintojaksomme läheni loppuaan lokakuun alussa, olin enemmän kuin mielissäni saadessani kuulla, että esittämäni kiinnostus työharjoittelupaikkaan Isokarilla oli tuottanut toivotun tuloksen. Syysloman jälkeen pakkaisin kaiken tarvittavan viiden viikon ajaksi ja muuttaisin majakkamestarin taloon yhdessä luokkalaiseni kanssa.

 

Alkujani jopa harmistuin siitä kuinka hyvissä oloissa pääsisimme asumaan, mutta talon remontoidut sisätilat, täysi pakastin ja muhkeat peitot johtivat uuden elämänrytmin kivuttomaan omaksumiseen. Elimme lähtökohtaisesti omissa oloissamme, satunnaisen lintubongarin tai muun kulkijan joskus liikuskellessa lähistöllä.

 

Työpaikkaohjaajamme, eli saaren matkailuvetovoimasta vastaava Kari kävi varmistamassa hyvinvointimme noin kahdesti viikossa, milloin meille tarjoutui mahdollisuus matkustaa muutamaksi päiväksi kotiin mantereelle. Ympärivuotisesti liikennöivät lautat tai yhteysalukset eivät kulje tälle saarelle.

 

Majakalta luotsikylään johtavan kalliopolun varrella kasvoi tämä pieni kärpässieni, jonka elinkaarta saimme seurata.

 

Loppusyksy ei ollut otollisinta aikaa työssäoppimseen kaltaisillemme luonto-ohjaajaopiskelijoille, mutta emme suinkaan jääneet aivan toimettomiksi. Avustusrahojen ja talkooväen puute on johtanut Isokarin saaren hitaaseen umpeenkasvuun ja monet poluista, näköaloista ja kiviaidoista oli nyt tarkoitus kaivaa esiin.

 

Hoitotöitä tehdessämme opimme jäsentelemään kasvilajeja asteikolla helposta hirveään, käyttämään oksasaksia ja viikatetta kuin ylimääräistä ruumiinosaa, kasaamaan risukasoja ja käsittelemään ruusupensaita. Pajut, pihlajat, ruusunpiikit ja mustaherukkapensaat saivat osakseen traagisen määrän pahaa karmaa, mutta myös ansaitsivat sen.

 

Taistelu tiheikköjä vastaan oli silti palkitseva kokemus, sillä jo pelkästään vadelmien niittäminen sai maiseman näyttämään erilaiselta. Parasta lienee tietää, että työmme vaikuttaa saaren luonnon tulevaisuuteen.

 

 

Länsirannan lukemattomat kalliolammikot olivat kaikkein kauneimmillaan tyynenä iltana auringonlaskun aikaan.

 

Tiheikkötöiden ohella myös maalasimme ja siivosimme toisinaan. Omalla tavallaan karmeinta oli ikkunanpesu majakan linssikopissa, sillä sitä hämähäkkien ja kärpästen suljettua maailmaa on vaikea kuvailla. Tuntui unohtumattomalta löytää oma neitimäisyytensä inahtamalla joka kerta, kun ristihämähäkki liikahti ikkunankarmissa.

 

Majakan linssistö itsessään oli hyvin kaunis, puhumattakaan lasiseinäisen huoneemme ulkopuolella levittäytyvästä maisemasta. Näkymän tarkastelu ilman tuulen viimaisuutta ja päällystakkia oli lumoavaa ja totutun pysähtynyttä jopa ikkunanpesuaineen raskaassa tuoksussa. Laskeuduttuamme linssistön luota tuntui jo arkipäiväiseltä liittää jatkojohto pistorasiaan ja käynnistää pölynimuri. En vieläkään tiedä kuinka monta porrasaskelmaa majakassa on, mutta tiedän imuroineeni niistä jokaisen.

 

Linssikopin iljetyksiä. Taustalla näkymä saaren eteläosasta, jota Yhden Päivän Talvena satanut lumi yhä peitti osittain.

 

Pysähtynyttä maailmaa raotti myös vanha luotsiasema, jonka lähellä maalasimme muutaman työpäivän ajan. Pienessä valkoisessa rakennuksessa on lukemattomia viehättäviä elementtejä alkaen sen ulkonäöstä ja sijaintipaikasta, mutta vasta sisälle kurkistaminen antoi sille oikeutta. Ulkona oli kirkas päivä, mutta huoneen täydellinen hiljaisuus ja luonnonvalossa leijailevat pölyhiukkaset aivan kuin pysäyttivät ajan.

 

Keitin teetä tekemättä ainuttakaan turhaa ääntä ja huomasin, että jos en olisi tiennyt kellonaikaa, en olisi pystynyt määrittelemään sitä mistään. Saattoi olla aamu, ilta tai keskipäivä, vuonna 2012, 1971 tai 1899, helmikuussa, lokakuussa tai huhtikuussa. Ikkunaruutu laski auringon kädelleni lämpimänä, vaikka tiesin ulkona olevan viileää.

 

Vanhan sisustuksen ja seinälle asetettujen sähkeiden parista lähteminen tuntui miltei tuskalliselta. Mielestäni juuri henkilökohtaiset kokemukset ovat saaristomiljöön upeinta tarjottavaa - niille pitää vain avata mielensä. '

 

Toivon, että pääsen vielä palaamaan saarelleni.

 

 

 

Vanha luotsimaja oli viehättävä, joskin hyvin vaikeapääsyinen. Vaaleanvihreää ulko-ovea sai repiä auki murtovarkaan elkein, sillä ovenkarmit olivat pahasti turvonneet.

 

Ilmatieteenlaitoksen työntekijät korjaavat majakan tutkaa. Tarkkailimme heitä kiikareilla olohuoneen ikkunasta, tv:n takaa.

 

Ikkunoiden pesu koetteli käsilihaksia ja vaati toisinaan kekseliäisyyttä.

 

Roskien polttaminen toi lämpöä ainokaiseen talvipäiväämme.

 

 

 

Marraskuinen meri viettelee sisämaantytön kuin seireeni merenkulkijan. Vaikka sen yrittäisi vuodattaa romaanisarjaan, se jättäisi aina yhä uutta sanottavaa. Eikä tämä ole mikään kaunopuheinen luritus, vaan silkkaa realismia.

 

Teksti ja kuvat: Oona Tapiomaa ja Hanne Markkanen YMPE11S ohjaajat